Toinen tasavalta jatkaa siitä, mihin Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskisen edellinen dokumenttiteatteriesitys Ensimmäinen tasavalta päättyi. Nyt kuvataan Suomen vaiheita sodan päättymisestä 1944 Neuvostoliiton hajoamiseen 1990, kamppailuja ulkopolitiikan uudesta suunnasta ja hyvinvointivaltion rakentamisesta.

Päähenkilönä on itseoikeutetusti Urho Kekkonen, jonka roolista näytelmä antaa monipuolisemman ja tasapainoisemman kuvan kuin kylmän sodan voittajien esittämä ”suomettumisen” ajan kritiikki. Aseiden ja ydinpelotteen sijasta Kekkosen ulkopolitiikka nojasi diplomatiaan ja yhteisen turvallisuuden tarpeisiin.

Samalla näytelmä nostaa keskeiseen rooliin yhteiskunnan uudistamista ajaneen työväenliikkeen ja kansalaistoiminnan. Otteet eduskunnan väittelyistä, erityisesti vasemmiston naiskansanedustajien puheista, kertovat siitä, miten oikeisto kierrättää nykyisessä leikkauspolitiikassa samoja argumentteja, joilla se vastusti aikoinaan lapsilisiä, eläkeuudistuksia, yleistä työttömyysturvaa, työajan lyhentämistä, peruskoulua, terveyskeskuksia, lasten päivähoitoa, opintotukea…

Esityksen vain runsaan kymmenen näyttelijän voimin tehdään yli 80 roolihahmoa. Vesa Vierikko, Janne Reinikainen, Taisto Oksanen ja Jukka Puotila ovat näyttämöllä lähes koko ajan.

Onnistumista auttaa taitava videokuvaus ja pyörivä näyttämö, jotka kuljettavat tarinaa kabinetista toiseen, eduskunnan salista katujen parlamenttiin, nuoruuden muistoista vanhenevan valtiomiehen uniin – ja auttaa tietopaketeilla jäsentämään tapahtumien kulkua. Jukka Tuurnan säveltämä ja sovittama musiikki istuu kokonaisuuteen niin luontevasti, että meni vähän aikaa ennen kuin ymmärsin hänen myös itse soittavan näyttämöllä.

Näytelmä saa kysymään: jos nykyistä köyhempi ja sodassa hävinnyt Suomi kykeni löytämään vaihtoehtoja leikkauspolitiikalle ja militarismille, miksi se ei onnistuisi myös tänään? Se ei ratkea tänäänkään vain kabineteissa.

 

(Artikkelin kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri)