Muistopäivä – tarina, joka piti kertoa
Muistopäivä on järkyttävä näytelmä siitä, miten Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa loikanneet tuhannet suomalaiset joutuivat Stalinin ajan mielivaltaisen ja julman terrorin uhreiksi.
Näytelmän hahmot ovat fiktiivisiä, mutta ne perustuvat Kansallisarkiston tutkimushankkeessa Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 kertyneisiin sensuurin juuttuneisiin kirjeisiin, muistitietoihin, kuulustelupöytäkirjoihin ja muihin dokumentteihin.
Loikkareiden kohtalona on kaksinkertainen pettymys ja tragedia: ensin työttömyys ja vainot valkoisessa Suomessa, sitten kurjuus ja terrori Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Tarinan synkkyyttä korostaa sen rajaaminen vuosiin 1931-1938, itärajan takaa töitä hakeneiden päätymiseen pakkotyöleireille ja systemaattisen terrorin etappitielle.
Hahmojen irrottaminen todellisista henkilöistä on antanut mahdollisuuden kuvata terrorin kaiken kattavaa systemaattisuutta. Mutta tekeekö se samalla traagisista hahmoista ja historiasta yksiulotteista? Esimerkiksi vuoden 1918 suomalaisten punapakolaisten innosta ja tuloksista 1920-luvulla autonomisen Neuvosto-Karjalan rakentamisessa ja joutumisesta sitten stalinilaisen vainon kohteeksi on niistäkin kerrottu synkkiä, mutta moniulotteisempia tarinoita.
Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoo käsiohjelmassa näytelmän syntyneen vuoropuhelussa Kansallisarkiston vetämän tutkimushankkeen ja muiden tutkijoiden kanssa. Tiedot Stalinin ajan vainoista eivät ole kokonaan uutta, mutta uutta tietoa ovat näytelmän lopuksi teatterin seinille heijastetut, vuonna 1938 suuressa terrorissa kuolleiden suomalaisten nimet, jotka tutkimushankkeessa on selvitetty. Muistopäivä saa voimaa myös näyttelijäryhmästä, koreografiasta, visuaalisuudesta ja luontevasti osaksi näytelmää muodostuvasta musiikista.
Muistopäivä tekee kunniaa sinnikkyydelle, jolla rajan yli loikanneet yrittivät selviytyä. Tämä tarina piti kertoa. Eikä vain siksi, että historiaan ei pidä jättää valkoisia sivuja. Samankaltaisia tarinoita syntyy edelleen eri puolilla maailmaa, jos me vaikenemme.
(Kuva Janne Vasama / Kansallisteatteri)