”Naamiot on riisuttu”, totesi presidentti Sauli Niinistö Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Eikö sama olisi pitänyt todeta presidentti Donald Trumpin toimista jo moneen kertaan, jos Yhdysvaltojen imperialismilla mitään naamioita on ollutkaan?

Suomen poliittinen johto on pitkään vältellyt Yhdysvaltojen arvostelemista. Vasta helmikuun alussa valtiopäivien avajaisissa presidentti Alexander Stubb sanoi ääneen sen, että ” Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopolitiikan taustalla on ideologia, joka on ristiriidassa omien arvojemme kanssa esimerkiksi siinä, että se murentaa nykyistä kansainvälistä järjestelmää”. Mutta silti hän totesi heti perään medialle, että ”Suomen ja Yhdysvaltojen väliseen yhteistyöhön pitää ja kannattaa edelleen luottaa” (HS 4.2.).

Mihin USA-luottamus perustuu?

Presidentti Trump on puhunut avoimesti siitä, että hän joutuu valitsemaan Grönlannin ja Naton välillä vaatiessaan Grönlantia Yhdysvaltojen hallintaan. Yhdysvaltojen uusi turvallisuusstrategia lähtee siitä, että Naton eurooppalaisten jäsenvaltioiden on hoidettava itse puolustuksensa. Lisäksi Yhdysvallat on irtisanoutunut YK:n ilmastosopimuksesta ja kymmenistä muista kansainvälisistä sopimuksista.

Yhdysvallat on vähät välittänyt YK:sta ja kansainvälisestä oikeudesta kaapatessaan Venezuelan presidentin ja öljyvaroja, kiristäessään Kuuban kauppasaartoa kieltäessään öljykuljetukset sinne, kiristäessään Ukrainan mineraalisopimukseen ja painostaessaan sitä hyväksymään Venäjän aluevaatimukset, sopiessaan Gazan hallinnasta palestiinalaiset ja YK:n päätökset sivuuttaen, pommittaessaan Israelin kanssa Irania sekä kieltäytyessään ydinaseiden rajoitussopimusten jatkamisesta.

Suomen ulkopolitiikassa on perinteisesti korostettu diplomatiaa, kansainvälistä yhteistyötä, YK:n roolia ja kansainvälistä oikeutta. Trumpin hallinto sen sijaan pyrkii tietoisesti murentamaan YK:n asemaa ja kansainvälistä sopimusjärjestelmää. Se on tuonut diplomatian tilalle bisnesdiilit ja vaatii poistamaan sääntelyä, joka rajoittaa yhdysvaltalaisten yhtiöiden toimintaa. Kaiken kaikkiaan on kyse pyrkimyksestä palauttaa voimapolitiikalla hegemonia, jota Yhdysvallat on menettänyt monilla aloilla etenkin Kiinalle, joka puolestaan korostaa jakamatonta turvallisuutta, YK:n roolia ja globaalin eriarvoisuuden vähentämistä.

Mihin tasavallan presidentti siis kehottaa meitä luottamaan?

Virheellisiä valintoja

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sitominen Yhdysvaltoihin Naton, kahdenvälisen DCA-puolustussopimuksen ja hävittäjähankintojen kautta on osoittautunut isoksi virheeksi. Yhdysvallat ei lisää turvallisuutta vaan epävarmuutta ja riskejä. Tämä näkyy sotilaallisten jännitteiden ja varustelun lisääntymisenä myös Suomen lähialueilla.

Kyse ei ole vain Trumpista. Samaa on nähty aiempienkin presidenttien aikana, esimerkiksi Yhdysvaltojen hyökkäyksissä Afganistaniin ja Irakiin. Uutta on se, että Trump ei edes yritä verhota tavoitteiden imperialistista luonnetta, ja että ne kohdistuvat myös Nato-liittolaista, Tanskaa vastaan.

Suomen ulkopolitiikan ja EU:n ulkosuhteiden luonnetta ”valkoisen miehen” politiikkana kuvaa se, että vasta Trumpin uhkaukset ottaa vaikka sotilaallisella voimalla haltuun Tanskaan kuuluva Grönlanti saivat Suomen ja EU:n johtajat selvästi tuomitsemaan USA:n aikeet. Pohjaa kritiikille oli luonut jo järkytys, kun Trumpin hallinto sulki EU:n Ukraina-neuvottelujen ulkopuolelle, hyökkäsi jyrkästi EU:n arvoja vastaan ja sekaantui avoimesti Saksan ja eräiden muiden EU-maiden vaaleihin äärioikeiston hyväksi.

Naton eurooppalaisille jäsenvaltioille on Yhdysvaltojen strategiassa varattu asevarustelun ja Ukrainan jälleenrakennuksen jättimäisten laskujen maksajan rooli. Suomen ulkopoliittinen johto tyytyi tähän ja jätti käyttämättä mahdollisuudet aloitteisiin toimiessaan Ety-järjestön puheenjohtajana 2025. Sama aloitteettomuus vaivasi Suomen puheenjohtajuutta Arktisessa neuvostossa.

Yhdysvaltojen kanssa solmittu kahdenvälinen DCA-puolustussopimus voi olla Suomelle vielä vaarallisempi kuin Nato-jäsenyys. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille oikeuden perustaa Suomeen 15 tukikohtaa tai muuta sotilasaluetta, joilla tapahtuvasta toiminnasta se yksin päättää. Suomen viranomaisilla ei ole oikeutta edes tarkistaa, millaisia aseita USA sijoittaa Suomeen tai kuljettaa tätä kautta. Näin eduskunta luovutti tärkeän osan turvallisuuspolitiikasta Yhdysvaltojen päätösvaltaan.

Periaatteessa samankaltainen ongelma koskee myös Suomeen ostettuja F-35A-hävittäjiä. Niiden toimintakyky, ohjelmistot ja huolto riippuvat täysin yhdysvaltalaisesta koneiden toimittajasta ja Yhdysvaltojen viranomaisista.

Näistä ongelmista ja riskeistä varoitettiin jo silloin, kun hallitus ja eduskunta päättivät hävittäjäkaupoista, liittymisestä Natoon ja DCA-sopimuksesta. Rauhanliikkeen, SKP:n ja muutamien Vasemmistoliiton ja SDP:n vasemman laidan edustajien varoitukset kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Kaikki eduskuntapuolueet kokoomuksesta Vasemmistoliittoon kannattivat hävittäjiä, Natoa ja DCA-sopimusta.

Vaihtoehtoja militarismille

Mikä sitten on vaihtoehto, kun emme voi eikä ole syytä luottaa Yhdysvaltoihin? Tarvitaan realistinen arvio nykyisistä turvallisuusuhkista ja keinoista ehkäistä niitä. Sen pohjalta on tarpeen arvioida myös Nato- ja DCA-sopimuksia sekä hävittäjähankintaa. Ne eivät ole lisänneet turvallisuutta vaan jännitteitä Pohjolan ja Itämeren alueella.

Kyse ei ole niinkään Suomesta sinänsä kuin siitä, nähdäänkö Suomi Venäjää vastaan suuntautuvan politiikan välikappaleena. Venäjä sotilasvoimien vahvistaminen tällä alueella liittyy ennen muuta sen ydinpelotteen kannalta olennaisiin pohjoisen laivaston, ydinsukellusveneiden ja pitkän kantaman pommikoneiden tukikohtiin sekä Leningradin sotilaspiiriin uudelleenorganisoimiseen ja Kaliningradin ohjus- ja laivastotukikohtiin.

Vaikka Suomi on Naton jäsen, voimme eräiden muiden Nato-maiden tavoin pyrkiä lieventämään jännitteitä itsenäisellä politiikalla. Ensiaskeleina esimerkiksi irtaantua Naton ydinasepolitiikan suunnitteluryhmästä ja lopettaa osallistuminen Naton ydinaseharjoituksiin. Sen sijaan, että uhotaan Suomen olevan Naton etulinjan maa, jossa Yhdysvalloilla on joukkoja ”lähestulkoon koko ajan” (puolustusministeri Antti Häkkänen, HS 7.2.), on syytä kysyä, toteuttaako Yhdysvallat DCA-sopimukseen kirjattua tarkoitusta ”edistää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta … ottaen huomioon erityisesti YK:n peruskirjan”? Kun näin ei ole, eikö Suomella ole perusteet irtisanoa sopimus tai ainakin esittää sen muuttamista niin, että Yhdysvalloilla ei ole oikeutta sijoittaa Suomeen ydinaseita eikä pysyviä joukkoja (DCA-sopimuksen johdanto ja 30 artikla)?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti etenkin Suomessa ja Baltian maissa pintaan uhoa Venäjän lyömisestä ja suoranaista venäläisvastaisuutta. Silloinen pääministeri Sanna Marin sai laajaa kansainvälistä julkisuutta julistamalla, että sota loppuu vain sillä, että Venäjä häviää. Me kommunistit olemme esittäneet alusta alkaen, että sotaa ei pääty sotimalla vaan sopimalla.

On ymmärrettävää, että ukrainalaisten on vaikea hyväksyä rauhaa, joka on heille ankarampi kuin Istanbulin neuvotteluissa oli tarjolla keväällä 2022, ennen valtavia inhimillisiä ja aineellisia menetyksiä. Suomen ei pidä kuitenkaan olla huutosakissa, joka usuttaa jatkamaan sotaa sen uhreista ja näköaloista välittämättä. Voimme sen sijaan tukea rauhanpyrkimyksiä muun muassa aloitteilla ydinaseettomista alueista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän uudistamisesta.

Tämän ajan suurimmat, suorastaan eksistentiaaliset uhkat meille ja koko ihmiskunnalle ovat ilmastomuutos ja luontokato. Niitä ei ratkaista aseilla ja voimapolitiikalla, päinvastoin. Sama koskee pandemioita ja monia muita globaaleja ongelmia. Tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä ja voimavarojen ohjaamista asevarustelusta ekologisen rakennemuutoksen ja YK:n kehitystavoitteiden toteuttamiseen.

Kilpavarusteluun ja sotilasliittoihin nojaavasta turvallisuuspolitiikasta on syytä siirtyä yhteistyöhön perustuvan yhteisen turvallisuuden ja oikeudenmukaisen maailman rakentamiseen. Pienenä maana Suomen vaikutusmahdollisuudet ovat tietysti rajalliset. Mutta sillä ei voi perustella sitä, että palestiinalaisten kansanmurhaa tekevään Israelin kanssa tehdään asekauppaa tai vaikenemista USA:n laittomasta saarrosta, jolla se ajaa Kuubaa humanitaariseen katastrofiin.

Ikkunat auki Venäjälle

Euroopan unionin johtajat ovat vannoneet transatlantisen yhteistyön nimiin. Samalla kun EU on myötäillyt Yhdysvaltoja ja luvannut käyttää yhä suurempia summia Ukrainan aseistamiseen, se on katkaissut suhteet Venäjälle ja ryhtynyt varomaan ”Kiina-riippuvuuksia”. Näin EU on joutunut maailmanjärjestyksen murroksen häviäjien joukkoon.

Erityisen kalliiksi tämä on tullut Suomelle, kun idänkauppa on romahtanut. Myös tietämys siitä, mitä Venäjällä tapahtuu, on romahtanut, kun poliittiset, tiede- ja kulttuuriyhteydet sinne on katkaistu. Itärajan sulkeminen on ollut kohtuutonta monille Suomessa asuville venäläisille ja Venäjällä sukulaisia ja ystäviä omaaville suomalaisille. Se on vaikeuttanut myös yhteyksiä venäläisiin sodanvastustajiin.

Viimeistään nyt olisi aika alkaa avata uudelleen yhteyksiä Venäjälle. Se ei tarkoita sinisilmäisyyttä Putinin hallinnon suhteen – onhan Suomessa panostettu hybridivaikuttamisen torjumiseen. Rauhan edistämiseksi tarvitaan dialogia. Eikä ole myöskään syytä jäädä odottamaan, että talous- ja energiadiilejä jo valmistelevat yhdysvaltalaiset ja muut valtaavat ensinnä markkinat. Suomi voi jäädä aika yksin, jos pidetään kiinni ulkoministeri Elina Valtosen linjauksesta, jonka mukaan Venäjän vastaisia pakotteita on jatkettava myös Ukrainan rauhansopimuksen jälkeen. (Yle 12.1.)

Aserahoille parempaa käyttöä

Militarisoiminen on kaventanut turvallisuuspolitiikan muutenkin vähäistä demokratiaa. Dramaattinen osoitus tästä oli puolustusministeri Häkkäsen Naton ministerikokouksessa viime kesäkuussa antama lupaus nostaa Suomen puolustusmenot 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Sitoutuminen tähän presidentti Trumpin vaatimuksesta Natossa asetettuun tavoitteeseen sotilasmenojen paisuttamiseen – ja samalla käytännössä aseostojen lisäämiseen USA:sta – tapahtui ilman eduskunnan tai edes hallituksen päätöksiä.

Suomen sotilasmenot ovat nousseet kymmenessä vuodessa noin 1,3 prosentin tasolta 2,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Valtion tämän vuoden budjetissa ne ovat 6,5 miljardia euroa. Asukasta kohti laskettuna Suomi on noussut Naton kärkimaihin. F-35-hävittäjien hankinta ylläpito- ja huoltokustannuksineen tulee näkymään lisääntyneinä menoina noin 2060-luvulle asti. KTT Eero Lehto on arvioinut niiden elinkaarikustannusten voivan nousta jopa yli 50 miljardiin euroon (Ydin 4/2025).

Venäjän sotilaalliset ja taloudelliset resurssit ovat paljon pienemmät kuin Naton eurooppalaisten jäsenvaltioiden. Sillä ei ole tästäkään syystä reaalisia mahdollisuuksia hyökätä niihin. Silti EU:ssa on käynnistetty massiivinen sotateollisuuden ja asevarustelun laajentaminen.

Tämä näkyy Suomessakin. Eikä vain Patrian kaltaisessa sotilastarvikkeita ja -järjestelmiä valmistavassa yhtiössä, vaan myös muilla aloilla. Etenkin informaatio- ja teknologiateollisuuden alalla voi puhua suorastaan hypestä, joka ulottuu sotilaskäyttöön tarkoitettuihin ratkaisuihin keskittyvästä Nokian Defence-yksiköstä start-uppeihin.

Asetuotannon varaan ei Suomen talouden nousua kannata laskea. Sinne voi toki syntyä työpaikkoja, mutta samalla sotilasmenot ovat omiaan hidastamaan talouden kehitystä pidemmällä aikavälillä sitomalla resursseja, jotka voisivat muilla aloilla tuottaa enemmän. Sotateollisuudella on myös siviilituotantoa vähemmän positiivisia kerrannaisvaikutuksia.

Ennen muuta on syytä kysyä, mihin unohtuvat puheet vastuullisuudesta, kun sotilasmenoihin hukataan yhä enemmän voimavaroja samaan aikaan, kun niitä ei riitä ympäristökatastrofien torjumiseen ja hyvinvointivaltion tavoitteiden toteuttamiseen? Paisuvat varustelumenot yhdistettynä julkisia menoja rajoittavaan velkajarruun tietävät suomalaisten arjen turvallisuudelle yhä kovempia aikoja. Pelkästään yhden F-35A hävittäjän hinnalla voitaisiin rakentaa asunnot noin 100 000 asukkaalle tai palkata noin 15 000 sairaanhoitajaa.

Trump ja tarve uusiin arvioihin

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 avasi Suomessa portit militarismin aallolle ja sitoutumiselle entistä tiiviimmin Yhdysvaltoihin. Pohjaa sille oli luonut jo pitkään jatkunut Nato-rummutus ja 1990-luvun Hornet-hävittäjistä alkanut sotilaallinen kytkeytyminen Yhdysvaltoihin. Käännettä helpotti se, että eduskunnasta on puuttunut jo Hornet-hankinnasta alkaen selkeä militarismin vastainen oppositio. Ministeripaikat ovat olleet myös Vasemmistoliiton johtajille tärkeämpiä.

Paradoksaalisesti presidentti Trump on herättänyt monet Yhdysvaltoihin ja Natoon uskoneet arvioimaan uudelleen tilannetta. Se näkyy monien maiden kannanotoissa.

Espanja kieltäytyi Naton 5 % tavoitteesta jo siitä päätettäessä. Tavoitteen toteuttamiseen ovat esittäneet varauksia muun muassa Belgia, Italia, Ranska, Slovakia, Slovenia ja Unkari. Edes Yhdysvallat ei ole toteuttamassa 5 % tavoitetta. Uudelleenarvioiden mahdollisuuksista kertoo myös F-35A-hävittäjähankinnan pysäyttäminen tai supistaminen Kanadassa, Portugalissa, Sveitsissä ja Intiassa. Useat maat ovat peruneet asekauppoja Israelin kanssa.

Ilmapiirin muutos ja kansalaistoiminnan paine voivat nostaa DCA-sopimuksen, Naton ja asekaupat uudelleenarvioitavaksi myös Suomessa ja tulevissa eduskuntavaaleissa.

Sodan ja leikkauspolitiikan tilalle on aika avata rauhan ja paremman tulevaisuuden näköaloja.

 

(Artikkeli 11.2.2026, julkaistu Tiedonantaja-lehdessä 2/2026, kuvat Yrjö Hakanen ja Toivo Koivisto)