Ukrainan sodasta ja rauhasta – päivitystä

21.3.2022

 

Sota on järkyttävää ja mieletöntä, olipa kyse Ukrainasta tai Afganistanista, Irakista, Syyriasta, Palestiinasta, Jemenistä… Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin tuonut sodan monella tavalla erityisen lähelle meitä. Se levittää kuolemaa ja tuhoa tavalla, jota ei Euroopassa ole nähty sitten Jugoslavian hajoamissotien. Hyökkääjä on naapurimaamme. Suomessa asuu paljon sekä venäläisiä että ukrainalaisia. Ja media suorastaan vyöryy sotapuhetta.

Tätä kirjoittaessani Ukrainan ja Venäjän edustajat ovat antaneet varovaisen myönteisiä arvioita neuvottelujen etenemisestä, mutta rajut taistelut jatkuvat. Tappiot ovat molemmin puolin suuret. Eniten kärsivät siviilit. Voin vain kuvitella, millaiset jäljet sota jättää lapsiin, vanhuksiin, kaupunkeihin ja ympäristöön.

 

Kallista myös Venäjälle

Taloudelliset tuhot Ukrainassa ovat valtavat, mutta rahassa mitattuna sota ja talouspakotteet voivat olla vielä isompi lasku Venäjälle. Ruplan arvo on romahtanut, elinkustannukset nousevat ja säästöt menettävät arvoaan. Köyhyys uhkaa yhä useampia venäläisiä. Myös pörssikurssit ovat romahtaneet ja ulkomaille sijoitettuja venäläisiä varoja on jäädytetty.

Venäjän johto on menettänyt kansainvälisen luottamuksen ja lähes kaikki kumppanit. Se jäi YK:n turvallisuusneuvostossa yksin ja yleiskokouksessa sen perusteluja sodalle tukivat vain Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Syyria ja Eritrea.

Venäläisten enemmistön sanotaan mielipidetiedusteluissa tukevan sotaa, mutta mitään Krimin Venäjään liittämisen jälkeistä innostusta ei ole nähty. Sen sijaan ympäri Venäjää on mielenosoituksia – tosin pieniä – vaikka tuhansia on pidätetty ja jopa sota-sanan käytöstä voidaan rangaista. Monet arvioivat hyökkäyksen Ukrainaan aloittaneen presidentti Vladimir Putinin lähtölaskennan.

On ollut hämmentävää seurata, miten Venäjän johto on lyhyessä ajassa tuhonnut Neuvostoliitolta saamansa perinnön Euroopan yhteisen turvallisuuden rakentamisessa. Kommunistina minulle on ollut erityisen surullista nähdä, miten Venäjän hallituksen talouspolitiikkaa vastustava Venäjän federaation kommunistisen puolueen johto liputtaa hyökkäyssodan ja nationalististen suurvaltatavoitteiden puolesta. Tiedän, että puolueessa on toisenlaisiakin ajatuksia, mutta duumassa sotaa vastaan on tähän mennessä noussut julkisesti vasta kolme kommunistista kansanedustajaa.

 

Mieletön sota

Kun Venäjä kokosi viime vuoden puolella joukkoja harjoituksiin lähelle Ukrainan rajaa ja vaati takeita, että Natoa ja sen toimintaa ei laajenneta Itä-Euroopassa, kirjoitin sen arvioivan väärin mahdollisuuksia painostaa sotilaallisella voimalla. Putinin ilmoittaessa Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen tunnustamisesta, oletin Venäjän vievän näille alueille joukkoja ja ehkä ohjusjärjestelmiä. En uskonut, että valmisteilla olisi mitään niin mieletöntä, kuin laajamittainen hyökkäys Ukrainaan.

Naton laajentaminen Venäjän rajoille ja Ukrainan pyrkimys Naton jäseneksi on huolestuttanut jo pitkään Venäjän johtoa. Huoli on ymmärrettävä, etenkin kun Yhdysvaltojen ja Saksan sille 90-luvulla antamia lupauksia pidättäytyä Naton laajentamisesta itään ei pidetty ja Venäjä on jätetty monien eurooppalaisten turvallisuusratkaisujen ulkopuolelle.

Sota ei ole kuitenkaan ratkaisu turvallisuushuoliin. Päinvastoin se on heikentänyt dramaattisesti Venäjän asemaa ja mahdollisuuksia saada vastakaikua huolilleen. Se on voimistanut entisestään Venäjän vastaisia asenteita ja varustautumista.

Putinin perustelut hyökkäykselle lähtivät jopa tuhannen vuoden takaisesta Kiovan Rusj’n ajasta ja Valko-Venäjän ja Ukrainan kuulumisesta Venäjän yhteyteen. Sodissa vedotaan usein historian myytteihin, mutta Putinin hallinnon kohdalla on kyse jo pidempään kehitellystä nationalistisesta ja konservatiivisesta ideologiasta, jolla perustellaan venäläisen sivilisaation erityisyyttä ja erillisyyttä Euroopasta.

Mistä kaikesta tämä ideologinen käänne on kummunnut, olisi oma tutkimusaiheensa: Neuvostoliiton hajoaminen, Venäjän 90-luvun taloudellinen romahdus ja sekasorto, kylmän sodan voittajien ylimielisyys, Naton laajentaminen Venäjän rajoille, EU:n kieltäytyminen yhteistyöstä Venäjän kokoaman Euraasian talousliiton kanssa…

 

Energia ja talouspakotteet

Poliittisen vaikutusvallan ohella on kyse isoista taloudellisista intresseistä ja kilpailusta, jota käydään markkinoista ja luonnonvaroista. Venäjä on jäänyt kansainvälisessä kaupassa lähinnä energian ja raaka-aineiden tuottajaksi, jolla on kuitenkin iso merkitys useiden Euroopan maiden energiataloudelle.

Venäjältä tapahtuvan energiatuonnin rajoittaminen hyödyttää etenkin yhdysvaltalaisia energiayhtiöitä, joiden etuja USA:n presidentit ovat ajaneet vastustaessaan Nord Stream -kaasuputkien rakentamista. Sota vauhdittaa etenkin Euroopassa energiatalouden vihreää siirtymää, josta Venäjä on pahasti myöhästynyt ja jonka investoinnit vaikeutuvat nyt Venäjällä.

Sodasta kärsivät tavalliset, pieni- ja keskituloiset ihmiset niin Ukrainassa kuin Venäjällä. Sodan laskujen maksajia ovat muun muassa ruuan hintojen noususta ja pakotteista kärsimään joutuvat muissakin maissa.

Eniten hyötyvät asekauppiaat, jotka saavat miljardien tilauksia, ja aseyhtiöiden omistajat, joiden osakkeiden arvo pomppasi ylös heti hyökkäyksen alkaessa (HS 2.3.).

 

Ketkä päättivät?

Putinin kaudella vahvistunut oligarkkien ja valtion turvallisuuskoneistojen yhteenkietoutunut valta on turvannut asemiaan rajoittamalla kansalaisjärjestöjen, ay-liikkeen ja median toimintaa. Samalla autoritaarinen valta on ilmeisesti itsekin yksipuolisen informaation varassa – niin virheellisiin arvioihin ukrainalaisten ja kansainvälisistä reaktioista hyökkäyspäätös on selvästi perustunut.

Missä vaiheessa ja ketkä päättivät hyökkäyksestä, selvinnee joskus. Ainakaan se ei ollut Venäjän turvallisuusneuvosto eikä duuma, joiden istunnot olivat synkkiä näytelmiä. Varmaan joskus selviää sekin, miksi hyökkäys aloitettiin, vaikka Saksan liittokansleri oli edellisellä viikolla kertonut Putinille Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin luvanneen tuoda Minskin sopimuksen toteuttamiseksi tarvittavat esitykset itäisen Ukrainan erityisasemasta, perustuslain muutoksista ja vaalivalmisteluista. Ja toisaalta, miksi Zelenskyi kieltäytyi Ranskan presidentille neuvotteluista separatistialueiden johtajien kanssa ja Ukrainan ulkoministeri ilmoitti YK:n pääsihteerille, että Minskin sopimus ei kelpaa neuvottelujen pohjaksi? Tai miksi presidentti Joe Biden ei suostunut sanomaan, että USA ei tue Ukrainan Nato-jäsenyyttä?

Sodan julmat kasvot

Ilmeisesti Venäjän johdossa kuviteltiin Ukrainan olevan melko helposti miehitettävissä ja ehkä maan johtokin vaihdettavissa. Joukkojen eteneminen noin 1 500 kilometriä pitkällä rintamalla on kuitenkin ollut hidasta. Kun sotatoimet eivät sujuneet toivotusti, Venäjän armeija alkoi käyttää tuhoisampaa ja raaempaa voimaa.

Jos Venäjä jatkaa ja laajentaa sotaa, kaupunkien saartamista, ilmaiskuja ja yrittää ottaa hallintaansa jopa miljoonakaupunkeja, voi edessä olla yhä julmempi kaupunkisota.

Sodankäynnin kansainvälisiä sääntöjä on Ukrainassa rikottu mm. pommittamalla sairaaloita ja kouluja, hyökkäämällä ydinenergialaitoksiin, tuhoamalla vesi- ja sähkölaitoksia, käyttämällä rypälepommeja ja estämällä siviilien pääsyä turvaan. Eikä tämä koske vain Venäjän armeijaa. Ukrainan puolella taistelee äärioikeistolainen Azov-pataljoona ja vapaaehtoisjoukkoihin on tullut taistelijoita uusfasistista ryhmistä monista maista.

Sota ei alkanut vasta 24. helmikuuta. Ukrainassa on sodittu jo kahdeksan vuotta. Venäjän hyökkäys on yhdistänyt ukrainalaiset. Maata puolustavat laajasti ja suurin uhrauksin nekin, jotka ovat joutuneet kärsimään oligarkkien vallasta, korruptiosta, köyhyydestä ja demokratian polkemisesta (mm. kommunistisen puolueen kieltämisestä).

 

Avauksia neuvotteluissa

Tärkeintä on saada sotatoimet loppumaan ja hakea tie rauhaan. Pientä toivoa herättää, että neuvotteluissa on sovittu joitain evakuointireittejä. Tietä neuvotteluratkaisulle voivat avata myös Zelenskyin ilmoitus, että Ukraina ei enää tavoittele Naton jäsenyyttä, ja Putinin lausunto, että Venäjä ei vaadi Ukrainan hallituksen vaihtamista.

Ukrainan, Venäjän, Ranskan ja Saksan solmiman ja myös Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen edustajien allekirjoittaman Minskin sopimuksen toteuttamisen epäonnistuminen kertoo siitä, että tie rauhaan ei ole helppo.

Etenkin Ranska, Saksa ja nyttemmin myös Kiina ovat olleet aktiivisia diplomaattisten neuvottelujen aikaansaamisessa. Kiinalla voi olla iso merkitys, kun ajatellaan sen merkitystä Venäjän ulkomaankaupalle.

Yhdysvaltojen linja on koko Ukrainan kriisin ajan poikennut monessa suhteessa Ranskasta ja Saksasta tai esimerkiksi Ruotsista. Siksi on ollut outoa kuulla Suomen hallitukselta, että jaamme Yhdysvaltojen kanssa yhteisen tilannekuvan ja -arvion.

 

Missä Suomen rauhanpolitiikka?

Ukrainan kriisin kärjistyessä voimistui Suomessa vyörytys Natoon liittymisen puolesta. Etenkin kokoomus ja valtamedia ovat vaatineet jäsenyyden hakemista pikaisesti. Sanna Marinin hallitus on luvannut tuoda Nato-keskustelun pohjaksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon eduskunnalle huhtikuussa ja ulkoministeri Pekka Haavisto kiertää jo Nato-maita pohjustamassa mahdollista jäsenhakemusta.

Nato ei ole kuitenkaan ratkaisu, vaan osa ongelmaa. Naton jäseneksi hakeminen vain lisäisi jännitteitä ja horjuttaisi Itämeren ja Pohjolan turvallisuustilannetta, kuten Ruotsin pääministeri Magdalena Andersson on todennut (HS 8.3.). Miksi Suomen hallituksessa kukaan ei halua sanoa tätä itsestään selvää asiaa?

Suomen Nato-jäsenhakemus ei auttaisi myöskään Ukrainan sodan lopettamista, jossa eräs keskeinen kysymys on Naton laajentamisen pysäyttäminen. Kuvitteleeko hallitus, että Euroopan kestävä turvallisuus voi perustua vastakkainasetteluun Venäjän kanssa ja Venäjän eristämiseen sotilaallisella voimalla ja taloussodalla?

Julkisuudessa esitettyjen lausuntojen perusteella pääministeri Marin näyttää hakevan eduskunnalta tukea Natoon liittymiselle presidenttiä innokkaammin. Sauli Niinistön puheet ovat jättäneet ainakin tähän mennessä auki, ollaanko valmistelemassa tiivistyvää puolustusyhteistyötä Yhdysvaltojen ja Ruotsin kanssa – vai olisiko se vain välivaihe odoteltaessa Ukrainan sodan päättymistä ennen Natoon liittymistä?

Venäjän hyökkäys on saanut hallituksen luopumaan perinteisestä linjasta, jonka mukaan Suomi ei vie aseita sotaan käyviin maihin. Hallitus on myös ostamassa ilmatorjunta-aseita Israelista ja lisäämässä muutenkin asehankintoja. Sen sijaan mm. kunta- ja sote-alojen palkkojen korottamiseen, sosiaaliturvaan ja ilmastotekoihin ei muka riitä enempää rahaa.

Samaan aikaan kun kaikissa eduskuntapuolueissa on voimistunut turvallisuuden militarisoiminen, ovat rauhan- ja kansalaisliikkeet järjestäneet mielenosoituksia sotaa vastaan. Sota on herättänyt valtavan halun auttaa ukrainalaisia. Jotkut ovat syyllistäneet kaikkia venäläisiä ja myös venäläistaustaisia suomalaisia Putinin sodasta. Onneksi paljon enemmän on halua kehittää suomalaisten, ukrainalaisten ja venäläisten yhteistyötä sodan vastustamisessa.

 

(Tiedonantaja-lehteen 3/2022, kirjoitettu 15.3.2022. Kuva rauhanjärjestöjen mielenosoituksesta Toivo Koivisto)

© 2022 Yrjö Hakanen
webDesign: Mekanismi »